"Kyllä mä osaan!" Jep, mä olen niitä ihmisiä, jotka osaavat mielestään kiivetä vaikka perse edellä puuhun, jos sille päälle satutaan. Ainakin pitää yrittää niin pirusti, että jos jossain vaiheessa on pakko todeta, ettei sinne apinanleipäpuuhun olekaan asiaa, niin sitten raivopäissään haetaan moottorisaha, pienitään se puu pillunpäreiksi ja jatketaan matkaa ensimmäiset 100 metriä puhisten "pitäkää tunkkinne saatana".
Mä en ole tottunut hirveästi pyytelemään apuja ihmisiltä saati vastaanottamaan apua. Mä olen jopa elänyt parisuhteissa, joissa mä olen vastannut kaikesta. Kahden vähän keskivertoa enemmän kusessa olevan ihmisen taakat on melkein toki upottaneet mut, mutta mä olen siellä perkeleen suossa Jussin innoittamalla tiellä vääntänyt menemään hampaat irvessä. Hermoromahdus ja burn out jo alle parikymppisenä saivat mut vasta tajuamaan, etten voi olla perfektionisti ja ettei kaikesta olisi pakko selvitä yksin. No eipä!
Mun ensimmäinen haaste tässä parisuhteessa oli ymmärtää ja luottaa siihen, että jos mulla on joku ongelma, niin Mussu kyllä kuuntelee ja auttaa enemmän kuin mielellään- ihan niin kuin minä. Seuraava suuri kriisi oli ymmärtää, että mä en voi olla se tienaava ja kaikesta huolehtiva osapuoli, vaan mä olen se mamma ja Mussu on se tienaava- ainakin jonkin aikaa. Ihan oikeasti, kuvitelkaas tällainen suossakin itsensä melkein hengeltä repinyt tyyppi nieleksimässä se fakta, että joku muu saattaa välillä maksaa mun nettilaskun, kun mä itse en pysty. Pikkasen kivuliaan neuroottista. Vaikka se nettilasku on nykyisin yhteinen, kun sitä nettiä kaksi käyttää.
Ja entäs sitten nyt kun mä olen raskaana? Ei jumalauta!
Mulle lässytetään, etten saa kulkea öisin kaupungilla. Tai siis pimeällä. Mä en saa luistella. Kiipeillä tuoleille, vaikken muute yletäkään ylähyllyille. Kun auto näissä helvetin lumisateissa jumittui pihaan, mä en saanut mennä lykkäämään sitä. Mä en saa enää edes kiukuspäissäni imuroida saati sitten nostella täysiä pyykkitelineitä.
Nyt on sitten muutto edessä ja Samanthan raskaana olevia hermoja revitään oikein urakalla. Sen lisäksi, että mä olen uppiniskainen ja pohjalaisella mentaliteetilla varustettu jäärä, mä olen myöskin itsenäinen ja mikä pahinta myrkkyä Mussulle, järjestelmällinen.
Mutta mitä mun hermoille tapahtuikaan siinä vaiheessa, kun Mussu rupesi pohtimaan, ketä saadaan muuttotalkoisiin. Minä ihmettelin, että mistä lähtien me ollaan tarvittu talkooporukkaa muuttamiseen? No ilmeisesti siitä lähtien kun mä olen ollut raskaana, enkä voi raahata Mussun kanssa kahdestaan huonekaluja! Mun silmissä: talkoot = täysimittainen tivoli, repikääs siitä jotain huumoria?
Ilmoitin melko kuivakasti hoitavani kaiken muun niin, että Mussu ja hänen talkooporukkansa saa sitten vain viedä huonekalut- kaiken muun sanoin olevan laatikoissa ja kaapeissa valmiina odottamassa niitä perkeleen huonekaluja. Ja sain osakseni oikein pastorimaisen saarnan siitä, kuinka saan itsekseni muuttaa, mutta vain keveitä objekteja ja vähän aikaa päivässä. Ja sitten tuli se Mussun älynväläys, joka ei todellakaan istu mun pirtaan. Se kysyi multa ihan vakavissaan, olenko miettinyt kuinka helposti saisin apua projektiini, kun vain mainostaisin sitä ystävilleni- samalla kun mahaani.
Mä en halua enkä ikinä edes pyytäisi apua, enkä varsinkaan vedoten mihinkään vitun edessä hölskyvään mahaan. Jos Suomi julisti 1917 olevansa suvereeni valtio, niin mä olen huomattavasti lyhykäisemmästä elämästäni kiljunut myös kurkku sumutorvena huomattavan osan ajasta olevani erittäin suvereeni ja kaikki muut voivat pitää ne perkeleen tunkkinsa!
Mä en kuuntele mitään jenkkikantristaroja ikinä, mutta täytyy nyt sanoa, että Kelly osui ja upposi:
0 comment:
Lähetä kommentti